Käsityökettu

Hei ja anteeksi. En ole kirjoittanut piiitkään aikaan, mutta, enpä ole päässyt kovinkaan paljoa eteenpäin tielläni. Koska on kesä, olen tapani mukaan maalla vanhempiani maatilalla. Kädet ovat naarmuilla koska olen yrittänyt totutella jäkäripäitämme (a.k.a. kahta koiraamme) tottumaan hihnaan. Ikkunat ovat nyt kirkkaampia ja iho on ruskettuneempi, kiitos Kreetan auringon. Syksyllä palaan taas omaan kotiini, ihanaan ja kauniiseen Jyväskylään. Mutta tällä kertaa en palaakkaan rakkaaseen soluasuntoon... tällä kertaa minua kutsuu yksiö.

Muutan ensimmäistä kertaa täysin omilleni. Yksin. Ilman ketään muuta. Pelottaa aivan perkeleesti mutta samalla perhoset ovat alkaneet räpytellä siipiään vatsassani. Oma koti on iso askel matkalla kotiin. Koitan saada omasta ketunpesästäni heti omanlaiseni. Tässä asiassa minua tulee auttamaan käsityöt. Bändipaidoilla päällystetty varapatja/rahi, tilkkutyönä tehtävä päiväpeitto sekä suurin ylepyden aiheeni, ikuisuusprojektini joka valmistui tänään. Isoäidin neliöistä tehty viltti. Rakkauteni.

Tuossa se nyt on, tosin taiteellisesti taiteltuna.

Kiitollinen.

Nyt on se vaihe vaihdosta kun pitäisi totutella omaan kotimaahansa, kuitenkaan unohtamatta kaikkea sitä ihanaa mitä sai kokea Irlannissa. Nyt on paluu arkeen kun täytyy muistaa että täällä puhutaan suomea, vieraille ei puhuta, koulussa ei saa asioita anteeksi sillä että sopertaa olevansa erasmus-opiskelija. Nyt alkoi arki, takaisin tuli koulutehtävät, tutorvastuut, puhelinsoitot ("Miten tähän vastataan?!") ja pakkanen.

Se lumi ja pakkanen, Maailma on todellakin kaunis kun kävelee aamu kahdeksan aikaan  -20 asteen pakkasessa Kuokkalan siltaa. Aamuhämärä on vielä läsnä, lumi narskuu kenkien alla, vähän liukasta. Ja se pakkanen on niin kiivas että se salpaa hengityksen. Kirjaimellisesti.

En ole varmaan koskaan ennen rakastanut Suomea näin paljon kuin nyt. Hämmästyn kaikesta. Rakastan tätä maata enkä halua lähteä nyt minnekkään. Ja silti jalat ovat viemässä. Ne haluavat Saksaan, Italiaan, Uuteen-Seelantiin, Austariaan, Lontooseen, Traleeseen, Floridaan ja Canadaan. Mä haluan mennä niin paljon että se halu vie melkein hengen. Mutta sitten astun ulos ovesta ja pakkanen tunkeutuu keuhkoihin. Ja tajuan että tällä hetkellä mun täytyykin olla juuri täällä. Ja täällä mä nyt olen. Kiitollisena kaikesta mitä sain kokea ja oppia. Nyt on taas paremmat eväät tähän elämään ja matkaan. Ehkä nyt on helpompi löytää tie. Tiedättekö, se tie mikä vie kotiin. Mä pystyn melkein jo tuntemaan sen.

vieläkin täällä ja jopa elossa

Mä jotenkin luulin ettei Eramus-opiskelijoiden tarvitse tehdä vaihtokouluissaan mitään. Kuinka väärässä mä olinkaan. Oon tehnyt tässä semesterissä enemmän kuin Humakissa koko viime vuonna. Ja vielä riittää tehtävää. Tää viikko on mennyt mököttäessä, hulluna nauraen ja kaverin kanssa kikattaen kun olisi pitänyt lukea Aistearia. 

Siitä huolimatta rakastan Irlantia. Vieläkin. Ja tulen varmaan aina rakastamaan. 

On ihanaa huomata että on joulukuu ja kaikki on vieläkin joko vihreää tai ruskan väreissä. Pimeä tulee täälläkin aikaisin, mutta se on erilasta pimeää.

Mid-term breikin aikana (syysloma) näin vanhempiani Dublinissa ja pääsin toteuttamaan pitkäaikaisen unelmani. Näin Terracotta armeijan!!

Lyhyeksi jäi tämäkin kirjoittelu, kouluhommat kutsuvat. Nähdään myöhemmin <3

Kaupunki piikkilankojen takana

Lähdin katsomaan miltä elämä näyttää rajan toisella puolella. Toisin sanoen lähdin Pohjois-Irlantiin. Sieltä löytää mielettömiä maisemia, tuulisia hetkiä, hyvää kiinalaista ruokaa ja piikkilankoja muurien päällä.

Tiesin jo etukäteen että Pohjois-Irlannissa on ollut vielä muutama vuosikymmen taakse päin todella levotonta, mutta oppaan tarinat vetivät kyllä sanattomaksi. Kyynelkaasua, ammuskeluja, viattomia vankilaan ilman oikeide käyntiä, muureja keskellä kaupunkia. Ja piikkilankaa niiden päällä.

Tiedän että elän lintukodossa. En voi uskoa että vielä 70-luvulla ihmiset Euroopassa joutuivat pelkäämään että heidät ammutaan kadulla. Mutta on ihmisiä joille tuo elämä on todellisuutta. Miksi ihmisten pitää olla niin itsekkäitä kusipäitä? Lopettaa liipaisimien painaminen, eikö olisi jo rauhan aika?

Jotta en olisi liian vakava, tässä kuvia Pohjois-Irlannin reissulta.

Ja tässä teille vuohi.

 

Äiti älä huoli, olen Euroopan laidalla!

Kävin lauantaina Euroopan laidalla. Seuraava pysäkki Amerikka. Miten jokin niin karu paikka voi olla niin kaunis että menin sanattomaksi? Minä, ihminen joka puhuu taukoamatta!

Arki alkaa pikku hiljaa normalisoitumaan. Sain tehtyä lukkarini ja olin viime viikolla jopa kahtenä päivänä koulussa! Ikävä suomalaista suklaata mutta muuten menee ihan hyvin. Ja täällä saattaa jopa ruskettua, joten en valita säästä, ainakaan vielä.

 Näihin kuviin ja tunnelmiin!

Irlantilaisia ankkoja!

Dublin on MAHTAVA! Se on samaan aikaan niin suuri ja kuitenkin pieni kaupunki. Niin ihanan vanhanaikainen, että sitä voisi oikeasti luulla olevansa toisessa ajassa. 

 Viking-alueelta Dublinissa. Kirkko jatkui sillan avulla tien toiselle puolelle.

 Kierreltiin kaupunkia pari päivää kaverin kanssa ennen kuin toinen meidän kaveri tuli takaisin Dubliniin Traleesta. Kerettiin käymään myös kansallispuistossa nimelt' Wicklow Mountais. Niin komet maisemat että sinne teki mieli jäädä loppuelämäkseen. Siellä oli eräs kirkko ja hautuumaa jotka tekivät muhun suuren vaikutuksen. Se kirkko oli rakennettu yhdelle klaanille 1000-luvulla. Ja se seisoi siellä vieläkin. Kaikki sen ympäriltä on jo kadonnut ja mäkin kerkeän katoamaan ja se kirkko vaan pysyy siellä. Muistuttamassa klaanista joka haudattiin sen hautuumaalle. Uskomatonta.

Sunnuntaina jatkettiin matkaa junalla Traleehen. Maisemat näyttivät aika suomalaisilta. Vähän peltoja, metsää, lehmiä, sitä samaa mitä näen kun matkustan Jyväskylä-Nurmijärvi väliä. Vaihdettiin junaa jossain välissä ja ihmiset on tosi kohteliaita! Irlantilaiset tulee vaan juttelemana, kysymään mistä ollaan ja mistä kaverin villapaita on ostettu. Suomessa kaikki vaan tuijottaisivat omiin jalkoihinsa ja saisivat sydärin jos joku tulee puhumaan.

Tralee... pieni muotoinen järkytys. Hetken mietin että ei paskat, mä lähden kotiin. Tää on niin pieni paikka! Okei, ei se Nurmijärvi mikään metropoli oo, mutta tää, tuntuu kun aika olisi pysähtynyt. Mutta nyt, kun oon ollut täällä muutavan päivän ja tutustunut ihmisiin (lue: juhlinut) tää tuntuukin ihan mukavalta. Kyllä täällä sen 4.5 kuukautta viihtyy.

                   Look! There's ducks!

miniminiterveiset

Tänään oli sitten lähtö ja nyt oon pikkumotellissa (hostellissa, mikä ero?). Dublinissa pitäis olla sunnuntaihin asti jolloin suunnaksi muuttu Tralee. Lennot oli rasittavia, neljältä herääminen oli tuskaa eikä näitten irlantilaisten sönkötyksestä saa mitään selvää. But so far so good.